Unten mailla

Ihmisellä on taipumus olla arvostamatta hyviä asioita elämässään. Näihin asioihin ei juuri kiinnitä huomiota ja niiden merkityksen ymmärtää usein vasta silloin, kun ne on menettänyt elämästään. Joillekin tällainen asia voi olla parisuhde, terveys tai esimerkiksi hyvä ystävä. Itse olen oppinut viime kuukausina arvostamaan unta! Ainut asia mitä oikeasti kaipaan ajasta ennen lasta on laadukas ja katkeamaton yöuni. Uni on myös terveydelle hyvin tärkeää. Unessa elimistö palautuu arjen rasituksesta ja mieli käsittelee uusia opittuja asioita. Liian vähäinen uni altistaa lihomiselle ja alentaa vastustuskykyä. Väsyneet aivot työskentelevät aliteholla ja pinna kiristyy helposti.

Viime keväänä raskauden loppuvaiheessa nukuin todella paljon. Yöunet olivat vähintään kymmenen tunnin mittaisia ja siihen päälle vielä tunnin tai parin päikkärit. En juurikaan kärsinyt mistään raskausvaivoista, jotka olisivat häirinneet yöunia. Nukkuminen oli ihanaa ja uni maittoi! 

Viivi oli vastasyntyneenä kova nukkumaan ja nukkui usein päivällä pitkät päikkärit ja yöllä noin 12 tunnin yöunet parilla yösyötöllä. Olen kiitollinen siitä, että meillä ei ole itketty öitä tai jouduttu kantamaan vauvaa pitkin kämppää. Puolivuotiaana Viivin yöunet kuitenkin häiriintyivät. Illalla ei neiti tahtonut mennä millään nukkumaan ja yöllä alkoi tulla heräämisiä kahden tunnin välein. 

Nyt kahdeksan kuukauden iässä uni on edelleen hyvin katkonaista. Viivi on oppinut kääntymään ja kääntyilee myös silloin kun pitäisi nukahtaa. Kun vihdoin ja viimein uni tulee silmään, niin yöllä heräillään tankkaamaan läheisyyttä tissille tai muuten vain äidin viereen. Välillä kääntymistä harjoitellaan yölläkin ja edellisyönä Viivi esittelikin äidille uusia taitojaan 02-04 välillä. Kaiken kruunaa Viivin juttelu keskellä yön pimeyttä. Herään siihen kun Viivi on kääntynyt sängyssään vatsalleen ja juttelee unihiirelleen "tä-tä-tä... tä-tä-tä". Niinä hetkinä muistelen kaiholla viime vuoden nukkumismaratoneja.

Ai minä nukkumaan vai? 

Vinkkejä Viivin unen parantamiseksi tulee niin neuvolasta, ystäviltä kuin netin keskustelupalstoiltakin. Monenlaista on jo kokeiltu ja vielä useampi kikka on vielä kokeilematta. Onneksi saan silloin tällöin ladata akkujani aamuisin, kun mieheni nousee pirteän Viivin kanssa aamutoimille. Toisinaan yö menee hienosti, kahdella syötöllä ilman muita valvomisia. Useimmiten aamuisin minulla on sellainen olo, kuin silmäluomet painaisivat tonnin. Yritän sanoa Viiville, että odota, äiti nukkuu vielä hetken. Neiti pöristelee tyytyväisenä vieressä ja aina kun avaan silmät hän hihkaisee iloista. Ja niin sitä taas uusi päivä käynnistyy enemmän tai vähemmän väsyneenä, mutta kuitenkin niin onnellisena. 

Lupausten lunastusta

Olemme kaveriporukalla tehneet kahtena viimeisenä vuonna uudenvuodenlupaukset ja kirjoittaneet ne ystäväperheemme vieraskirjaan. Jollain tavalla lupaukset ovat vielä enemmän lupauksia, kun ne kirjoittaa ylös. Enkä varmasti olisi muistanut vuonna 2009 kirjoittamaani lupausta viime vuodenvaihteessa, ellei sitä olisi kirjattu. 

Vuodelle 2011 lupaukseni on, että opettelen tekemään kunnon kotiruokaa ja käyttämään meidän puuhellaa ruoanvalmistuksessa. Aloitin treenit heti tammikuun alussa ja olen nyt ehtinyt valmistaa jo useita maukkaita ruokia meidän hellassa. Onneksi on ollut kylmiä ilmoja, niin on voinut hehkuttaa hellaa oikein kunnolla. Tässä muutamia suosikkeja: 

Kermassa haudutettua broileria

Ostan nykyisin aina maustamattomia lihoja, sillä kaupan marinadit sisältävät valtavasti lisäaineita ja suolaa, joita en halua tarjota Viiville enkä syödä itse. Aluksi tuntui, etten saa lihaa maistumaan miltään, kun piti itse maustaa, mutta nyt olen pikku hiljaa oppinut. Erittäin maukasta broileria tuli, kun paistoin pihvit ensin pannulla ja maustoin suolalla, pippurilla ja hunajalla. Laitoin pihvit uunivuokaan ja kaadoin kermaa päälle. Pihvit hautuivat hellan uunissa noin tunnin verran.

Vasikan paahtopaistia

Ostin ennen joulua Ruokapuoti Lumosta Eskolan vasikanlihaa. Hinta oli suolainen ja minua vähän jännitti, josko pilaan lihan kokkailullani. Paahtopaisti lämpesi ensin tiskipöydällä pari tuntia ja sen jälkeen paistoin sen voissa pannulla ja lisäsin pintaan suolaa ja pippuria. Laitoin lihan paistopussiin ja työnsin hellan uumeniin. Luin keittokirjasta, että hyvä sisälämpötila olisi noin 65 astetta. Liha kypsyi uunissa rauhassa noin tunnin ja ensimmäisen kerran kun menin katsomaan, niin paistomittari näytti jo 82 astetta! oho! Ajattelin, että nyt on lihakikkare kuivahtanut korpuksi. Kääräisin lihan folion sisään hetkeksi vetäytymään ja sitten olikin aika maistaa tekelettä. Ei ollut ollenkaan huonoa! Tosin ei nyt mitään kovin suussasulavaakaan. Ensi kerralla täytyy olla vähän tarkempi siinä, miten kuumaksi uunin lämmittää ja kuinka kauan lihan antaa siellä paistua. 

Hirvenlihakeitto

Eilen tein elämäni ensimmäisen kerran lihakeittoa. En ole suuremmin lihakeiton ystävä, mutta mieheni tykkää siitä, joten ei muuta kuin lihakeiton tekoon. Saimme Viivin kummisedältä luullista hirvenlihaa, joka sopi kuulemma mainiosti keittolihaksi. Mutta en olisi ikinä uskonut, millainen homma lihakeitossa oikein on. Ensin keitin lihaklönttiä pari tuntia hellalla ja alkuvaiheessa kuorin ahkerasti veristä vaahtoa kattilasta pois. Lihan kypsyessä kuorin ja pilkoin kasan perunoita. Valitettavasti mulla ei ollut kotona kunnon juureksia, vaan käytin tällä kertaa pakastimesta keittojuurespussin. Siinä säästin aikaa ja vaivaa, mutta toisaalta hävisin keiton maussa. Kun liha oli valmis, siivilöin liemen ja laitoin sinne perunat ja juurekset kiehumaan. Veistelin lihan pieniksi paloiksi ja heitin kasvisten joukkoon. Lopputulos oli vähän mauton, mutta ensi kerralla muistan laittaa lisää suolaa ja pippuria ja laadukkaita itse pilkottuja tuoreita vihanneksia. 

Olen todennut, että hellalla kokkaileminen ei olekaan ollut niin vaikeaa kuin luulin. Koskaan en tiedä, mikä lämpötila uunissa on, mutta silti ruoanlaitto on onnistunut yllättävän hyvin. Kaiken hyvän lisäksi olen pystynyt säästämään kallista sähköä... 

Mutta täytyy myöntää, että kokkailu onnistuu nyt, kun en käy töissä. Minulla on aikaa puuhailla hellan äärellä Viivin harjoitellessa omia taitojaan lattianrajassa. Toista voi olla sitten, kun palaan töihin. Mutta sitä on vielä turha miettiä.... 

Sekaisin D:stä

Ja nyt ei ole kyse Dannysta, vaan d-vitamiinista. Aloitimme Viivin kanssa tänään muskarin ja siellä tuli toisten äitien kanssa puheeksi d-vitamiini ja sen saantisuositukset. Olen tähän asti popsinut 25 mikrogramman d-vitamiinivalmistetta, enkä ole miettinyt, mitä d-vitamiinia tuote sisältääkään. Viivi on saanut Jekovit-nimisiä d-tippoja, joista en muuta tiennyt, kuin että ne maistuvat todella pahalta. Muskarissa tänään keskusteltiinkin siitä, mitä d-vitamiinia pitäisi ottaa, D3- vai D2-vitamiinia. Suositus kuulemma olisi, että D3-vitamiinia. Jekovit-tippojen vaikuttava aine on tuo D2-vitamiini, joten kiinnostuin, että pitääkö nyt sitten vaihtaa merkkiä...

Niinpä oli pakko illan tullen päästä surffailemaan netin ihmeelliseen maailmaan ja selvittää, mikä ero on D2- ja D3 -vitamiineilla. Yleisesti puhutaan vain D-vitamiinista ja sen hyödyistä, enkä ollut tietoinen näistä vitamiinin alalajeista. D-vitamiinia tarvitaan elimistössä kalsiumin imeytymiseen ja sitä kautta luustoon. Lapsilla d-vitamiini vaikuttaa kasvuun ja motoriseen kehitykseen. Viime aikoina on nostettu esille d-vitamiinin vaikutus vastutuskyvyn vahvistumiseen.

D3-vitamiini eli kolekalsiferoli on eläinperäinen, eli elimistö itse valmistaa sitä. D2-vitamiini eli ergokalsiferoli on kasviperäinen eikä elimistö pysty sitä itse muodostamaan. Saamme ravinnosta molempia. Tutkimuksissa on pyritty selvittämään, imeytyykö D3-vitamiini paremmin ja nostaako se veren d-vitamiinipitoisuutta tehokkaammin kuin D2-vitamiini. Uusimpien tutkimustuloksien mukaan näin ei ilmeisesti kuitenkaan ole, vaan säännöllisesti päivittäin otettuna molemmat nostavat veren d-vitamiinipitoisuutta samalle tasolle.


Oma johtopäätökseni on, että ilmeisesti sillä ei ole väliä, mitä d-vitamiinia syö. Tärkeintä varmasti on, että d-vitamiinia saa riittävästi. Toinen kysymys onkin, mikä on riittävästi. Monissa yhteyksissä on tullut esille, että nykyiset saantisuositukset eivät olisi riittäviä. Suomessa päivitettiin viime maanantaina 10.1.2011 D-vitamiinin saantisuositukset, mutta saantisuosituksia ei nostettu. Nyt yli 9-vuotiaille päivittäisen käytön ylärajana on 100 mikrogrammaa, kun aikaisemmin raja oli 50 mikrogrammaa. Yhdysvalloissa ja Kanadassa saantisuositukset ovat paljon korkeampia kuin Suomessa. Miksiköhän Suomessa ollaan niin varovaisia? Joka tapauksessa näin talvisin kannattaa turvautua apteekin tai luontaistuotekaupan d-vitamiinivalmisteisiin. Se on tehokas tapa suojautua flunssaa vastaan! Tässä vielä lukemisen arvoinen puheenvuoro d-vitamiinin puolesta: Tohtori Tolonen: Ajankohtainen D-vitamiini.

Hautajaiset

Tämä on Mitä tänään syötäisiin -blogin viimeinen kirjoitus. En aio lopettaa kirjoittamista, mutta tämä blogi päättyy tähän. Seuraava blogi tulee koskemaan myös ruokaa ja ravitsemusta, mutta lisäksi muitakin ilmiöitä erityisesti liikunnan, terveyden ja hyvinvoinnin saralla. Tällä hetkellä yritän kovasti miettiä, mikä uudelle blogille nimeksi. Blogi siis jatkuu tällä samalla sivustolla, mutta uusi vuosi tuo mukanaan uusia kujeita. :) 

Kirjoitin viime syksystä lähtien 25 blogimerkintää. Sivuillani on käyty tähän mennessä yhteensä hurjat 2 272 kertaa. Parhaimpina päivinä on vierailtu lähes 50 kertaa. Joten ilmeisesti joku on lukenut blogiani, ellei sitten äitini vieraile sivustoilla monta kymmentä kertaa päivässä? 


Välillä olen miettinyt, että olenko ihan pöhkö, kun tänne nettiin kirjoittelen omia ajatuksiani ja mielipiteitäni, mutta kirjoittaminen on hauskaa ja minusta on kiva jakaa joitain asioita muiden ihmisten kanssa. Siispä jatkan taas pian kirjoittelua, kunhan olen ensin keksinyt blogilleni nimen. Ehdotuksiakin otetaan vastaan?? :)